Kategoria: Hannu Grönroos – Paimenen kynästä

Profeetta nimeltä Reino

’’Ja taidolliset loistavat, niin kuin taivaanvahvuus loistaa ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niin kuin tähdet aina ja iankaikkisesti.’’ –Daniel 12.3

Elettiin 1970-luvun alkuhetkiä. olin vasta tullut uskoon. Evankelioimisinto meillä Porin uskovaisilla nuorilla oli valtava. Me nuoret koimme, että kun Porissa oli kesäisin suuri kansainvälinen jazztapahtuma, niin erityisesti silloin seurakunnan pitäisi lähteä ulos kaduille evankelioimaan jazzkansaa. Tapahtuman nimi oli jazzfestivaali.

Ehdotimme seurakunnassa, että katuevankelioinnin lisäksi järjestäisimme samaan aikaan hengellisen tapahtuman ja pystyttäisimme suuren kokousteltan erään kaupungin koulun pihalle ja antaisimme tapahtumalle nimeksi Jeesus-festivaalit. No kuinka kävikään? Seurakuntamme johto oli ikärakenteeltaan melko vanhaa veljesporukkaa. Monet ikääntyneistä vanhimmistoveljistä eivät ymmärtäneet etsimäämme hanketta ja otsikko ’’Jeesus-festivaali’’ oli heidän katsontakantansa mukaan aivan liian radikaali ja maailmallinen tapahtuman nimeksi.

Seurakunnan johdossa oli kuitenkin kaksi veljeä, jotka ymmärsivät hetken otollisuuden. Kerron nyt toisesta heistä. Tämä meriä seilannut veli oli nimeltään Reino. Herra oli pelastanut hänet nuoruutensa päivinä. Hän oli ammatiltaan konemestari ja seilaaminen valtamerillä oli hänen jokapäiväistä työtään ennen kuin hän sai pestiä maissa olevilta firmoilta.

Haluan kertoa siitä, mitä Reino edusti Jumalan palvelijana. Jumala oli antanut hänelle näyn hukkuvista sieluista. Hän paloi halusta voittaa ihmisiä Kristukselle. Ja kun sitten jo mainitsemani jazzfestivaalit tulivat Poriin, niin hän tuon toisen veljen kanssa toimi vahvasti hankkeemme puolesta ja painosti muita vastuussa olevia paimenia niin, että seurakunta päätti järjestää hengelliset juhlat samanaikaisesti ja vieläpä suostui ’’pitkin hampain’’ antamaan tapahtumalle nimeksi ’’Jeesus-festivaalit’’!

Tuosta se alkoi. Reino oli meitä nuoria puolet vanhempi, mutta hän oli kuin laivan kapteeni, joka etunenässä kulki johdattamassa meitä jakamaan kutsuja kadulla kulkeville ja todistamaan Jeesuksesta. Näihin telttatilaisuuksiin tuli monia nuoria ja monien puolesta saimme rukoilla myös puistoissa ja leirintäalueilla, joissa kävimme evankelioimassa. Herra siunasi väkevällä läsnäolollaan myös tilaisuudet teltassa. Kuinka monet saivatkaan kokea Jeesuksen todellisuuden ja tulivat elävään uskoon! Näissä tilaisuuksissa oli julistajina erittäin väkeviä evankelistoja. Oli Veikko Manninen, Asko Tynjälä, Hannu Vaurula, Timo Närhi jne.

Myös Jeesus-marssi tehtiin kaupungilla satojen nuorten kantaessa kylttejä, joissa Jeesus-nimeä korotettiin (tällä marssilla ei ole mitään kytköstä siihen Jeesus-marssiin, jota perinteisesti Helsingissä ja muutamissa kaupungeissa vappuna marssitaan).

Reino oli saanut Herralta myös profetian armolahjan. Kun tuo lahja Pyhän Hengen vaikutuksesta toimi kokouksessa, niin kieli, jota hän puhui, kuulosti aivan espanjan kieleltä ja sen päälle tuli selitys. Melkein aina kun olin itse kuulemassa, sillä oli voimakas vaikutus. Joskus sanoma kosketti yksilöuskovaa ja toisinaan sanoma oli koko seurakunnalle.

Pidin Reinoa profeettana. Hän kertoi minulle, että joskus Herra antoi hänelle tiedon mennä johonkin tiettyyn kohteeseen. Esimerkkinä tästä oli kehotus lähteä Oulun kaupunkiin. Herra oli antanut hänelle tarkan osoitteen ja sukunimen, jossa avun tarve oli. Kun hän meni tuon perhekunnan kotiin, niin siellä ilmeni niin vaikeita asioita, että he tarvitsivat pika-aikataululla Jumalan ilmestymistä elämäänsä. Reinon tulo oli todistus siitä, kuinka Herra oli kuullut heidän hätähuutonsa. Kuten voimme ymmärtää, sillä oli vaikutus siihen, että asiat lähtivät parempaan suuntaan. Tämänkaltaisia tilanteita oli Reinon kertoman mukaan useampikin.

Henkilökohtaisesti koin hänen profeetallisen ilmoituksensa 1987 elokuussa. Tuolloin oli Olympiastadionilla suuri Billy Grahamin kokoustapahtuma. Eräällä sen käytävistä ’’törmäsimme’’. Hetken keskusteltuamme Reino alkoi profetoida, ei kielillä kuten monesti, vaan heti selvällä suomen kielellä. Sanoma oli tuolloin tämän kaltainen: ’’Herran henki sanoo, että sinun palveluspaikkasi muuttuu. Sinun tehtäväsi Porin seurakunnassa päättyy ja sinä tulet Espooseen seurakunnan pastoriksi.’’

Näin myös tapahtui. Helmikuussa 1988 aloitin työn Espoon Helluntaiseurakunnassa. Koin suurena siunauksena sen, että myös Reino oli tuon seurakunnan jäsen ja oli yksin seurakunnan paimenista eli toimi vanhimmistoveljenä. Hänellä oli profeetallisen kutsumuksen lisäksi myös paimenen sydän. Jumala yksin tietää, kuinka monet saivat hänen kauttaan apua sielunhoidollisissa asioissa.

1990-luvun loppupuolella Reino sairastui ihosyöpään. Useat leikkauksetkaan eivät auttaneet. Hän mainitsi, kuinka hän on valmis lähtemään Herran tykö, jos niin on tarkoitettu. Viimeisen kerran kävin katsomassa häntä sairaalassa vain muutamaa päivää ennen hänen poislähtöänsä tästä ajasta. Sanat, jotka hän tuossa keskustelussa sanoi minulle, kuuluivat jotenkin näin: ’’Hannu muista, että tärkeintä elämässä on olla uskollinen kutsujalle loppuun asti ja täyttää Herralta saatu tehtävä.’’

Monesti Reino on noussut sieluni silmien eteen ja olen rukoillut: ’’Herra, anna vielä nousta nuoresta sukupolvesta samanhenkisiä kokosydämisesti sinulle antautuneita palvelijoita.’’ Samalla kyselen itseltäni, miten minä täytän Herralta saamani kutsumuksen virkaa, pidänkö sitä kunniassa? Tämä kysymys on meidän kaikkien hyvä kohdistaa omaan sydämeemme.

Tähän lopuksi tahdon liittää laulun ’’Tahdon elää’’ sanat. Olkoon nämä meille myös osa sydämemme rukousta:

He taistelivat täällä ennen meitä, he sytyttivät soihdut pimeään. He vaelsivat Mestarimme teitä, vaikka moni maksoikin sen hengellään.

He ahersivat työssään, käsin herkin, he uneksivat maasta vapauden. He jättivät näin meille esimerkin, joka loistaa kautta vuosisatojen.

Kerto: Tahdon elää tämän päivän rohkeasti. Tahdon löytää jalanjäljet Mestarin. Tahdon olla uskollinen loppuun asti, kunnes Herran näen kasvoista kasvoihin.

Missä ovat apostolit tänään? Ääni huutavan on hiljennyt. Kuka tahtoo käydä hänen ystävänään? Kuka pimeyttä vastaan nousee nyt?

Missä ovat lapset aamuruskon? Kuka avun toisi maahan kärsivään? Mistä löydämme sen isiemme uskon, joka ihmissydämet sai syttymään? Jeesus, sinä tunnet heikkoutemme. Me vaellamme kylmin sydämin. Jeesus tule itse voimaksemme ja anna henkes’ tulta lamppuihin. 

Kerto:Tahdon elää…(sanat Pekka Simojoki)                                                                                                          

Siunaavin terveisin,

Hannu pastori

Hannu Grönroos

Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka… Ja mies sanoi: ’’Päästä minut, sillä päivä koittaa.’’ Mutta Jaakob vastasi: ’’En päästä sinua, ellet siunaa minua.’’ Ja hän (Jumala) sanoi hänelle: ’’Mikä sinun nimesi on?’’ Hän vastasi: ’’Jaakob.’’ Silloin hän sanoi: ’’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut.’’… Ja hän siunasi hänet siinä. (1. Moos. 32:24-29)

Iisakin poika Jaakob sai kokea kovia elämänsä loppuvaiheessa. Erään päivän saapuessa iltaan, Jaakob kohtasi miehen Jabbok-virralla. Jaakob oli tuolloin pakomatkalla perheensä ja palvelijoidensa kanssa vaimonsa veljen Laabanin luota. Hän pelkäsi ja huusi pelkonsa keskellä avuksi isoisänsä Aabrahamin ja isänsä Iisakin Jumalaa, josta oli tullut myös hänen Jumalansa. ’’Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua’’, kehottaa sana (Ps.50:15).

Hädän hetkellä, yön pimeydessä, Jaakob tarttui Jumalaan kiinni lujemmin kuin koskaan ennen eikä vastapuoli kyennyt irrottautumaan hänen otteestaan. Tästä ’’Jaakobin painista’’ oli seurauksena, että Jaakob joutui maksamaan kamppailusta kovan hinnan. Tästä eteenpäin hän kulki koko elämänsä ontuen. Vamma menetti kuitenkin merkityksensä sen rinnalla, mitä hän sai tilalle ja se oli siunaus. ’’Siunattu yö, sillä se pelasti Jumalan lupausten tähdet’’. Tuo siunaus muutti jopa hänen nimensä. Jaakob ei ollut enää Jumalan silmissä Jaakob, vaan Israel. Tuo siunaus häivytti pelon. Se toi pelastuksen! Tietoisena saamastaan siunauksesta Jaakob saattoi jatkaa matkaa ja oli mukana siinä siunauksen ketjussa, joka välitti Vapahtajan koko ihmiskunnalle ’’Aabrahamin siemenenä’’.

Me elämän moninaisten vaiheitten rampauttamat, olemme tulleet osallisiksi tuosta siunauksesta Jeesuksen kautta. Elämäämme eivät ole rampauttaneet Jumalan lyönnit, vaan Jumalasta erossa eletty elämä ennen uskoontuloa tai poikkeamiset Herran tarkoittamalta tieltä. Ne ovat syyn ja seurauksen lain niittoa. Jumalan rangaistusta ei voida liittää, koska todellisesti vain yhtä on rangaistu ja hän on Jeesus Kristus. ’’Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi’’. (Jes.53:5)­

Sisareni ja veljeni Kristuksessa: vaikka kulkumme on monella tapaa ontuvaa, niin voit olla varma, että menemme perille Jeesuksen johdattamana. Saamme olla myös rohkaisuna muille ontuville lähimmäisillemme. Saat olla onnellinen ontuva!

Rukous:

Kiitos Jeesus, että saan ontuvanakin olla sinulle otollinen, taivasperillinen. Rukoilen, että tämän vajavaisen elämäni kautta saan välittää sinusta siunaavaa kuvaa lähimmäisilleni.

Siunattua pääsiäistä,

Toivoo Hannu pastori

Hannu Grönroos

Elettiin 1970-luvun loppua, jolloin oli hengellisen herätyksen aika. Ollessani helluntaiherätyksen kesäjuhlassa Hämeenlinnassa 1977 olin majoittuneena saarnaystäväni Alpo Rengon kanssa eräiden uskonystävien kodissa. Alpo alkoi kertoa, kuinka Pohjanmaalla tapahtui ihmeellisiä asioita. Niilo Yli-Vainio, eläkkeellä oleva saarnaaja, oli ollut lepäilemässä Australiassa ja kokenut siellä Herran väkevän kosketuksen. Kun hän oli puhunut sikäläisessä suomalaisten helluntailaisten kokouksessa ja rukoillut heidän puolestaan, ihmisiä alkoi kaatuilla, täyttyä hengellä puhuen kielin ja parantuen.

Mies, joka oli omien sanojensa mukaan ’’valmis Härmän hautausmaalle’’, saikin kokea, kuinka eläkeläismies valjastettiin uuteen tehtävään. ’’Romusta’’ taottiin terävä sirppi, joka alkoi vaikuttaa Suomen elovainioilla. Tästä Alpo kertoi minulle, joka ihmetellen kuuntelin kaikkea, mitä Lapualla nyt aloitetuissa suurkokouksissa tapahtui. Olin ollut seitsemän vuotta uskossa enkä ollut siihen mennessä kuullut mitään vastaavaa hengelliseltä rintamalta. Vanhat saarnamiehetkin muistelivat vain ’’ Viipurin aikoja’’ ennen sotaa, jolloin tuossa kaupungissa oli ollut voimakasta herätystä, mutta vuosikymmeniin ei ollut ’’hengellisessä metsässä’’ liikahtanut lehtikään. Ja nyt suorastaan repesi! Alpo oli tuolloin Vaasan seurakunnan pastorina (tuohon aikaan seurakunnan työntekijöitä kutsuttiin saarnaajiksi. Vasta myöhemmin alettiin käyttää pastori-titteliä.)

Kansa odotti tuossa Hämeenlinnan suurjuhlassa, tulisiko Yli-Vainio juhlille mukaan niin kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut tasavertaisena saarnamiehenä mukana muiden joukossa. Mutta eipä Niiloa näkynyt. Lapualla kokoukset jatkuivat ja saivat liikkeelle yhä suuremmat joukot. Tilausbussit toivat kokouksiin väkeä eri puolelta Suomea. Myös muista kirkoista tuli ihmisiä mukaan, jopa pappiskaartia.  Olipa eräässä kokouksessa luterilaista kirkkoa epävirallisesti edustamassa jopa piispa. Yhtäkkiä miehestä, joka odotti, että Herra kutsuu pian luokseen iankaikkisuuteen, tulikin ’’julkkis’’, niin että myös siihen asti hengellisistä asioista piittaamattomat alkoivat tulla kokouksiin katsomaan, kuinka ihmisiä kaatuu tai ’’lentää’’ niin kuin itse Niilo kirjoitti.

Niilo koki tarvitsevansa itselleen myös työtoverin, koska koki, ettei yksin kyennyt suorittamaan tätä voimille käyvää tehtävää, joka saarnaamisen lisäksi käsitti myös tuhansien ihmisten puolesta rukoilemista ns. jälkikokouksessa. Niinpä hän kutsui Alpo Rengon työhön kanssaan ja Alpohan lähti. Ystäväni, joka muutamaa kuukautta aiemmin oli tästä herätyksestä kertonut, tempaistiin mukaan toimintaan ja siihen päättyikin Alpon työ Vaasan helluntaiseurakunnassa.

Se, miksi tästä kirjoitan, johtuu siitä , että 1978 muutin Kotkan seurakuntatyöstä Helsingin Lähetysseurakunnan palvelukseen seurakunnan johtajan Lauri Kuitusen työtoveriksi.’

Lauri näki otollisen hetken koittaneen lähteä liikkeelle oman seurakunnan seinien ulkopuolelle evankelioimaan ja järjestämään kokouksia suurhalleihin. Niilo Yli-Vainion vanhana tuttuna hän sopi Niilon kanssa kokouksia Helsingin Messukeskukseen. Juuri tästä  tilanteesta alkoi työni seurakunnassa, sillä vain kaksi viikkoa Kotkasta muuton jälkeen meillä oli jo ensimmäinen tilaisuus Messukeskuksen ’’Kekkoshallissa’’, johon mahtui yli 4000 ihmistä.

Lauri Kuitunen, joka oli luita ja ytimiä myöden evankelista ja janosi voittaa sieluja Jeesukselle, organisoi koko 500-päisen seurakunnan jakamaan kutsuja tilaisuuteen eri kaupunginosissa. Ja kuinka heitä tulikaan! Ennen ovien avautumista oli sisäänpääsyä odottamassa jonossa satoja ihmisiä ja kun kokous alkoi, oli hallissa yli 4000 sanankuulijaa. Voi sitä Pyhän Hengen voitelua, mikä Niilolla oli! Se Niilo, josta olin kuullut ’’helvettisaarnaajana’’, eli julistajana, joka julisti helvetin niin kuumaksi, että siellä kärventyvät kaikki uskosta osattomat ja joka oli pelottanut monet ’’karkuun’’ näitä lieskoja, puhui niin rakkaudellisesti ja armahtavasti, etten tunnistanut miestä lainkaan samaksi, josta olin kuullut puhuttavan ’’tulikivenkatkuisena’’ saarnamiehenä.

Tällöin pääsin mukaan liikehdintään, jota voin täydellä syyllä nimittää herätykseksi. Heräämistä tapahtui monella rintamalla. Ensin heräsi media, joka tv-ohjelman kautta toi toiminnan tunnetuksi. Samaan aikaan monet lehdet kirjoittivat Niilon toiminnasta. Niilo sai jopa oman palstan eräässä ei-hengellisessä lehdessä, jossa hän vastaili ihmisten esittämiin kysymyksiin. Mutta mikä suurinta: monet Herran seuraamisesta luopuneet, uskossaan kylmenneet kristityt heräsivät ja uudistuivat uskossaan. Ja mikä ihaninta: monet tuhannet ja sanon tämän liioittelematta, tulivat elävään uskoon.

Seurakunnassa, jota palvelin kolmen vuoden ajan, jäsenmäärä kasvoi viidelläsadalla. Heistä lähes 400 oli tullut uskoon juuri edellä mainituissa tilaisuuksissa. Se oli kokonaisvaltaista herätystä.

Kysyn tänä päivänä, kun tuosta ajasta on kulunut yli 30 vuotta:

Voisiko meidän pieni kansamme vielä saada Jumalalta armon kokea jotakin vastaavaa? Evankelistana vastaan: Kyllä voi! Jos uskomme, että Jumala voi herätyksen antaa, on aiheellista kysyä, miksi herätyksen rintamalla on niin hiljaista. On aiheellista kysyä itseltämme ja myös toisiltammekin, onko meidän polkumme rukousalttarille niin ruohottunut, että Jumala ei yksinkertaisesti voi langettaa tultansa alttarille, ellei tapaa sieltä sydämiä, jotka odottavat hänen ilmestymistään.

Tuota ’’Yli-Vainion aikaa’’ edelsi tietty hengellinen paikalleen jähmettyminen, joka saattoi monet rukoilemaan ja pyytämään Herran ilmestymistä. Ja armossaan hän armahti. Kysyn itseltäni ja sinulta: Löytyykö Suomen Siionista vielä niitä, jotka uskovat herätykseen? Ja olemmeko valmiit maksamaan hintaa siitä, että he vetävät Jumalan tulet alas rukousalttariltaan.

Aikamme kristillisyys tarjoaa tehokeinoja, draamaa, värivaloja, koneiden synnyttämää savua ja ties mitä muita menetelmiä, mutta me joudumme toteamaan niin kuin Elian päivinä, että ’’Herra ei ollut siinä mukana’’.

Kun uskovaisen osuudesta puhun, en itse usko mihinkään muuhun kuin siihen, että vilpittömästi nöyrrymme Herran edessä ja asetamme tärkeimmäksi asiaksi oman elämämme hengellisen rakentamisen, jonka lähtökohta on valvominen. Jokainen tykönänsä miettiköön, mitä valvominen käytännössä tarkoittaa. Jumala näkee totisen kilvoittelijan sydämen rukoukseen ja vastaa ajallaan. Mitä enemmän kilvoittelijoita löytyy, sitä enemmän täyttyy rukouksen malja Herran edessä ja sen siunaus Jeesuksen rukoukseen liitettynä vuodatetaan herätyksen henkenä maan päälle!

’’Syyssateen nyt jo aika on, kaikki maa kasteen saakohon. Kypsymistään huokaa viljavainiot, syyssateet raikkaat tulkohot.’’

Keväisin terveisin,

Hannu pastori

Hannu Grönroos