Hyvä uutinen

’’Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.’’ ( Mark. 15:16).

Kuinka toivoisimmekaan uuteen päivään noustessamme, että uutiset jotka eteemme saatetaan lehtien, radion ja television välittäminä, alkaisivat myönteisillä asioilla. Mutta usein joudumme kerta toisensa jälkeen toteamaan, että ne pitävät sisällään asioita, jotka ovat kuin synkkiä pilviä elämämme yllä.

Lähes ainoat uutiset, jotka saavat aikaan hyvän mielen, ovat perheuutiset, jotka kertovat lasten syntymistä. Kuvat muutaman viikon tai kuukauden ikäisistä vauvoista saavat sydämen herkistymään ja kiittämään elämästä, joka on syntynyt!

Kuinka toivoisikaan, että maailman media välittäisi myös niitä uutisia, jotka ovat Jumalan aikaan saamia. Kuinka siunaavaa olisikaan aamulla lukea lehdestä tai kuulla televisiouutisista, että eri paikkakunnilla maassamme on ihmisiä, jotka todistavat kuinka Jumala on ilmestynyt heidän elämäänsä, pelastanut, parantanut sekä täyttänyt Pyhällä Hengellään – uudestisynnyttänyt.

Näin päivämme alkaisi aivan eri tunnelmissa!

Tähän Jumala tähtää jokaisen ihmisen kohdalla, ei vain täällä Suomessa vaan kaikkialla maailmassa. Sen tähden Jeesus antoi julistettavaksi evankeliumin, hyvän sanoman.

Rukous:
Kiitos Herra Jeesus, että olet kutsunut myös minut olemaan Sinun todistajasi. Pyydän, anna minulle
Pyhän Hengen voimasi, että voisin tänäänkin olla sinun käytössäsi.

Ihailkaamme Hänen suuruuttaan

’’Katsokaa, kuinka suuri Hän on.’’ (Hebr.7:4)

Kun nyt suuntaamme katseemme tähän vuoteen, niin Jumalan suunnitelmaan kuuluu elämäämme nähden se, että Jeesus Kristus meissä kasvaa yhä suuremmaksi.

Saatat kysyä, miten se on mahdollista. Jumalalle on kaikki mahdollista. Tätä kasvua ei estä meidän inhimillinen vajavuutemme. Tosiasia on, ettei kukaan meistä ole täydellinen, emmekä tässä ajassa voi kasvaa täydellisiksi, mutta olemalla Kristuksessa saamme muuttua yhä enemmän Kristuksen kaltaisuuteen.

Tämän saa aikaan Pyhä Henki, joka ottaa Raamatusta sitä sanaa, joka on itse Kristus ja sanaa ”syömällä” me muutumme.

Raamatussa sanotaan ’’Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko,
joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.’’ (Snl. 4:18).

Tässä meille annetaan myös todistus kyseessä olevasta muuttumisesta. Kohti kirkastuvampaa huomista olemme matkalla. Näin ollen antakaamme Herran valjastaa meidät tähän tulevaan vuoteen. Tämän seurauksena voimme myös kokea sitä yltäkylläisyyttä ja elämää, jonka Herra kuuliaisille lapsilleen lupasi.

Rukous:
Herra, rukoilen että sinä voisit kasvaa suureksi myös minun elämässäni , että yhä enemmän oppisin tuntemaan sinua.

Kohti parempaa huomista

Olkoon siis meillä, niin monta kuin meitä on täydellistä, tämä mieli. Fil.3:15 ’’Eteenpäin on elävän mieli’’

Näin meille kertoo vanha suomalainen sananparsi. Jumalan lapselle sen tulisi olla itsestäänselvyys. Minkään seikan ei tulisi olla jarruttamassa eteenpäin käymisen kulkua – kilvoittelussa.

Paavali kirjotti Filippiläisille: ’’Yhden minä teen. Unhottaen sen mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa’’ (Fil. 3:13).

Tässä on se mieli ja halu, jonka Pyhä Henki on meidän henkeemme asettanut ja jonka Hän haluaa myös valloittavan meidän sielumme eli meidän tahto- ja tunnemaailmaamme.

Älkäämme päästäkö mitään muita vaikutteita estämään tämän Jumalan tahdon mukaisen ajattelun ja asenteen toteutumista.

Ajalliset puitteet saattavat kovinkin olla raskaat ja ahdistavat – sitä ne olivat myös Paavalilla, mutta ne eivät estäneet häntä hengessään katselemasta asioita niin, että ne valtasivat koko sisäisen elämän.

Siksi hän julistikin yli ymmärryksen käyvää sanomaa, jonka ydin on: ’’Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa’’ (2. Kor. 2:14).

Sinut, rakas lähimmäiseni on tarkoitettu kokemaan tätä samaa, mitä veljemme Paavali koki.

Rukous:
Herra, anna minun mieleeni tänään tämä sama tahto joka Paavalilla oli ja jolla hän kehotti Filipin uskovia käymään rohkealla mielellä eteenpäin.

Tulesta temmattu

Vierailin hiljattain pyynnöstä Kauniaisten sotavammasairaalassa tapaamassa erästä veljeä, joka oli siellä hoidossa kehon vasemmanpuolisen halvauksen takia.

Tämä uskonveli oli pyhittänyt koko elämänsä Herran palvelemiseen siitä hetkestä alkaen, kun oli kirjaimellisesti pelastunut tulesta. Hän nimittäin pelastautui viime hetkellä rakennuksesta, jonka tuli tuhosi.

Kuoleman jo ollessa silmien edessä tuo veli kääntyi Herran puoleen huutaen häntä avukseen.

Jumalan sanassa sanotaan, että jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu. Näin todella tapahtui tuolle miehelle. Tuli ei tuhonnut häntä. Tämä veli pelastui kahdestakin tulesta, niin ajallisesta kuin  ikuisesta. Liekkien lähetessä hän teki lupauksen: ’’Jos tästä pelastun, pyhitän elämäni sinulle, Jumala’’.

Tästä tulipalosta selviytyminen sai aikaan myös lupauksen täyttämisen Herralle pyhittää elämä kokonaan Jumalan palvelemiseen.

Tätä kutsua hän sai toteuttaa yli 50 vuoden ajan. Päättyikö kutsumus halvaantumiseen? Ei suinkaan. Vaikka seurakuntavierailut jäivät sairastumisen johdosta pois, niin ei jäänyt Jumalan sana, jota hän tutkii edelleen ja josta hän haluaa keskustella häntä katsomaan tulleiden kanssa. Vaikka miehen vasen puoli halvaantui, hänen puhekykynsä säilyi ihmeen omaisesti.

Mistä me keskustelimme? Päivän uutisistako? Ei, vaan kaikkein tärkeimmästä; pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Keskustelimme myös elämän katoavaisuudesta ja monesta muusta asiasta Raamattuun liittyen. Elämän katoavaisuudesta totesimme ensinnäkin sen, kuinka lyhyt elämä loppujen lopuksi on. Puhuimme myös siitä, kuinka maallista tomumajaamme eli ajallista olemustamme puretaan, mutta samalla henkeämme vahvistetaan tulevaa varten.

Jumala on muuttava alennustilassa olevan ruumiimme Kristuksen ylösnousemusruumiin kaltaisuuteen. Jeesuksen täytetty sovitustyö, joka koskee koko ihmisen täydellistä parantamista ylösnousemuksessa, saa sen aikaan, sillä ruumiimmekin on lunastettu! Näin meistä tulee täydellisesti sen kaltaisia, kuin oli Jumalan luoma ensimmäinen ihminen Adam ja vain toisen Adamin, Kristuksen ansiosta. Hän, joka oli mukana luomassa Adamia omaksi kuvakseen, saa aikaan myös sen meidän kohdallamme. Mikä autuus, halleluja, kiitos Jeesus. Ylistetty olkoon hänen nimensä!

Ennen poislähtöäni rukoilin ja siunasin tätä veljeä. Juuri kun olin nousemassa tuolilta, hän laski kätensä minun pääni päälle.

Tuo hetki oli kuin itse Jeesus olisi laskenut siunaavat lävistetyt kätensä tuon halvaantuneen palvelijan kautta päälleni ja niin varmaan tapahtuikin, näin uskon. Näin te rakkaat kirjoitukseni lukijat voitte ymmärtää, kuinka hengellisesti siunattu olin tuon käyntini jälkeen. Sama Jeesus on temmannut meidätkin tulesta, jotta voisimme evankeliumin pelastavalla sanomalla temmata myös muita taivaan tielle!

Juudaan kirje 1:22

’’Ja armahtakaa toisia, niitä jotka epäilevät, pelastakaa heidät, tulesta temmaten.’’

Kiitosrukous:

Kiitos Jeesus, että saan sinun veresi ansioista kulkea pelastettuna sitä tietä, joka on pelastanut minut kuolemaan johtavalta tieltä. Aamen.

Siunausta viikonloppuusi,

Profeetta nimeltä Reino

Profeetta nimeltä Reino

’’Ja taidolliset loistavat, niin kuin taivaanvahvuus loistaa ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niin kuin tähdet aina ja iankaikkisesti.’’ –Daniel 12.3

Elettiin 1970-luvun alkuhetkiä. olin vasta tullut uskoon. Evankelioimisinto meillä Porin uskovaisilla nuorilla oli valtava. Me nuoret koimme, että kun Porissa oli kesäisin suuri kansainvälinen jazztapahtuma, niin erityisesti silloin seurakunnan pitäisi lähteä ulos kaduille evankelioimaan jazzkansaa. Tapahtuman nimi oli jazzfestivaali.

Ehdotimme seurakunnassa, että katuevankelioinnin lisäksi järjestäisimme samaan aikaan hengellisen tapahtuman ja pystyttäisimme suuren kokousteltan erään kaupungin koulun pihalle ja antaisimme tapahtumalle nimeksi Jeesus-festivaalit. No kuinka kävikään? Seurakuntamme johto oli ikärakenteeltaan melko vanhaa veljesporukkaa. Monet ikääntyneistä vanhimmistoveljistä eivät ymmärtäneet etsimäämme hanketta ja otsikko ’’Jeesus-festivaali’’ oli heidän katsontakantansa mukaan aivan liian radikaali ja maailmallinen tapahtuman nimeksi.

Seurakunnan johdossa oli kuitenkin kaksi veljeä, jotka ymmärsivät hetken otollisuuden. Kerron nyt toisesta heistä. Tämä meriä seilannut veli oli nimeltään Reino. Herra oli pelastanut hänet nuoruutensa päivinä. Hän oli ammatiltaan konemestari ja seilaaminen valtamerillä oli hänen jokapäiväistä työtään ennen kuin hän sai pestiä maissa olevilta firmoilta.

Haluan kertoa siitä, mitä Reino edusti Jumalan palvelijana. Jumala oli antanut hänelle näyn hukkuvista sieluista. Hän paloi halusta voittaa ihmisiä Kristukselle. Ja kun sitten jo mainitsemani jazzfestivaalit tulivat Poriin, niin hän tuon toisen veljen kanssa toimi vahvasti hankkeemme puolesta ja painosti muita vastuussa olevia paimenia niin, että seurakunta päätti järjestää hengelliset juhlat samanaikaisesti ja vieläpä suostui ’’pitkin hampain’’ antamaan tapahtumalle nimeksi ’’Jeesus-festivaalit’’!

Tuosta se alkoi. Reino oli meitä nuoria puolet vanhempi, mutta hän oli kuin laivan kapteeni, joka etunenässä kulki johdattamassa meitä jakamaan kutsuja kadulla kulkeville ja todistamaan Jeesuksesta. Näihin telttatilaisuuksiin tuli monia nuoria ja monien puolesta saimme rukoilla myös puistoissa ja leirintäalueilla, joissa kävimme evankelioimassa. Herra siunasi väkevällä läsnäolollaan myös tilaisuudet teltassa. Kuinka monet saivatkaan kokea Jeesuksen todellisuuden ja tulivat elävään uskoon! Näissä tilaisuuksissa oli julistajina erittäin väkeviä evankelistoja. Oli Veikko Manninen, Asko Tynjälä, Hannu Vaurula, Timo Närhi jne.

Myös Jeesus-marssi tehtiin kaupungilla satojen nuorten kantaessa kylttejä, joissa Jeesus-nimeä korotettiin (tällä marssilla ei ole mitään kytköstä siihen Jeesus-marssiin, jota perinteisesti Helsingissä ja muutamissa kaupungeissa vappuna marssitaan).

Reino oli saanut Herralta myös profetian armolahjan. Kun tuo lahja Pyhän Hengen vaikutuksesta toimi kokouksessa, niin kieli, jota hän puhui, kuulosti aivan espanjan kieleltä ja sen päälle tuli selitys. Melkein aina kun olin itse kuulemassa, sillä oli voimakas vaikutus. Joskus sanoma kosketti yksilöuskovaa ja toisinaan sanoma oli koko seurakunnalle.

Pidin Reinoa profeettana. Hän kertoi minulle, että joskus Herra antoi hänelle tiedon mennä johonkin tiettyyn kohteeseen. Esimerkkinä tästä oli kehotus lähteä Oulun kaupunkiin. Herra oli antanut hänelle tarkan osoitteen ja sukunimen, jossa avun tarve oli. Kun hän meni tuon perhekunnan kotiin, niin siellä ilmeni niin vaikeita asioita, että he tarvitsivat pika-aikataululla Jumalan ilmestymistä elämäänsä. Reinon tulo oli todistus siitä, kuinka Herra oli kuullut heidän hätähuutonsa. Kuten voimme ymmärtää, sillä oli vaikutus siihen, että asiat lähtivät parempaan suuntaan. Tämänkaltaisia tilanteita oli Reinon kertoman mukaan useampikin.

Henkilökohtaisesti koin hänen profeetallisen ilmoituksensa 1987 elokuussa. Tuolloin oli Olympiastadionilla suuri Billy Grahamin kokoustapahtuma. Eräällä sen käytävistä ’’törmäsimme’’. Hetken keskusteltuamme Reino alkoi profetoida, ei kielillä kuten monesti, vaan heti selvällä suomen kielellä. Sanoma oli tuolloin tämän kaltainen: ’’Herran henki sanoo, että sinun palveluspaikkasi muuttuu. Sinun tehtäväsi Porin seurakunnassa päättyy ja sinä tulet Espooseen seurakunnan pastoriksi.’’

Näin myös tapahtui. Helmikuussa 1988 aloitin työn Espoon Helluntaiseurakunnassa. Koin suurena siunauksena sen, että myös Reino oli tuon seurakunnan jäsen ja oli yksin seurakunnan paimenista eli toimi vanhimmistoveljenä. Hänellä oli profeetallisen kutsumuksen lisäksi myös paimenen sydän. Jumala yksin tietää, kuinka monet saivat hänen kauttaan apua sielunhoidollisissa asioissa.

1990-luvun loppupuolella Reino sairastui ihosyöpään. Useat leikkauksetkaan eivät auttaneet. Hän mainitsi, kuinka hän on valmis lähtemään Herran tykö, jos niin on tarkoitettu. Viimeisen kerran kävin katsomassa häntä sairaalassa vain muutamaa päivää ennen hänen poislähtöänsä tästä ajasta. Sanat, jotka hän tuossa keskustelussa sanoi minulle, kuuluivat jotenkin näin: ’’Hannu muista, että tärkeintä elämässä on olla uskollinen kutsujalle loppuun asti ja täyttää Herralta saatu tehtävä.’’

Monesti Reino on noussut sieluni silmien eteen ja olen rukoillut: ’’Herra, anna vielä nousta nuoresta sukupolvesta samanhenkisiä kokosydämisesti sinulle antautuneita palvelijoita.’’ Samalla kyselen itseltäni, miten minä täytän Herralta saamani kutsumuksen virkaa, pidänkö sitä kunniassa? Tämä kysymys on meidän kaikkien hyvä kohdistaa omaan sydämeemme.

Tähän lopuksi tahdon liittää laulun ’’Tahdon elää’’ sanat. Olkoon nämä meille myös osa sydämemme rukousta:

He taistelivat täällä ennen meitä, he sytyttivät soihdut pimeään. He vaelsivat Mestarimme teitä, vaikka moni maksoikin sen hengellään.

He ahersivat työssään, käsin herkin, he uneksivat maasta vapauden. He jättivät näin meille esimerkin, joka loistaa kautta vuosisatojen.

Kerto: Tahdon elää tämän päivän rohkeasti. Tahdon löytää jalanjäljet Mestarin. Tahdon olla uskollinen loppuun asti, kunnes Herran näen kasvoista kasvoihin.

Missä ovat apostolit tänään? Ääni huutavan on hiljennyt. Kuka tahtoo käydä hänen ystävänään? Kuka pimeyttä vastaan nousee nyt?

Missä ovat lapset aamuruskon? Kuka avun toisi maahan kärsivään? Mistä löydämme sen isiemme uskon, joka ihmissydämet sai syttymään? Jeesus, sinä tunnet heikkoutemme. Me vaellamme kylmin sydämin. Jeesus tule itse voimaksemme ja anna henkes’ tulta lamppuihin. 

Kerto:Tahdon elää…(sanat Pekka Simojoki)                                                                                                          

Siunaavin terveisin,

Hannu pastori

Onnellinen ontuva

Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka… Ja mies sanoi: ’’Päästä minut, sillä päivä koittaa.’’ Mutta Jaakob vastasi: ’’En päästä sinua, ellet siunaa minua.’’ Ja hän (Jumala) sanoi hänelle: ’’Mikä sinun nimesi on?’’ Hän vastasi: ’’Jaakob.’’ Silloin hän sanoi: ’’Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut.’’… Ja hän siunasi hänet siinä. (1. Moos. 32:24-29)

Iisakin poika Jaakob sai kokea kovia elämänsä loppuvaiheessa. Erään päivän saapuessa iltaan, Jaakob kohtasi miehen Jabbok-virralla. Jaakob oli tuolloin pakomatkalla perheensä ja palvelijoidensa kanssa vaimonsa veljen Laabanin luota. Hän pelkäsi ja huusi pelkonsa keskellä avuksi isoisänsä Aabrahamin ja isänsä Iisakin Jumalaa, josta oli tullut myös hänen Jumalansa. ’’Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua’’, kehottaa sana (Ps.50:15).

Hädän hetkellä, yön pimeydessä, Jaakob tarttui Jumalaan kiinni lujemmin kuin koskaan ennen eikä vastapuoli kyennyt irrottautumaan hänen otteestaan. Tästä ’’Jaakobin painista’’ oli seurauksena, että Jaakob joutui maksamaan kamppailusta kovan hinnan. Tästä eteenpäin hän kulki koko elämänsä ontuen. Vamma menetti kuitenkin merkityksensä sen rinnalla, mitä hän sai tilalle ja se oli siunaus. ’’Siunattu yö, sillä se pelasti Jumalan lupausten tähdet’’. Tuo siunaus muutti jopa hänen nimensä. Jaakob ei ollut enää Jumalan silmissä Jaakob, vaan Israel. Tuo siunaus häivytti pelon. Se toi pelastuksen! Tietoisena saamastaan siunauksesta Jaakob saattoi jatkaa matkaa ja oli mukana siinä siunauksen ketjussa, joka välitti Vapahtajan koko ihmiskunnalle ’’Aabrahamin siemenenä’’.

Me elämän moninaisten vaiheitten rampauttamat, olemme tulleet osallisiksi tuosta siunauksesta Jeesuksen kautta. Elämäämme eivät ole rampauttaneet Jumalan lyönnit, vaan Jumalasta erossa eletty elämä ennen uskoontuloa tai poikkeamiset Herran tarkoittamalta tieltä. Ne ovat syyn ja seurauksen lain niittoa. Jumalan rangaistusta ei voida liittää, koska todellisesti vain yhtä on rangaistu ja hän on Jeesus Kristus. ’’Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi’’. (Jes.53:5)­

Sisareni ja veljeni Kristuksessa: vaikka kulkumme on monella tapaa ontuvaa, niin voit olla varma, että menemme perille Jeesuksen johdattamana. Saamme olla myös rohkaisuna muille ontuville lähimmäisillemme. Saat olla onnellinen ontuva!

Rukous:

Kiitos Jeesus, että saan ontuvanakin olla sinulle otollinen, taivasperillinen. Rukoilen, että tämän vajavaisen elämäni kautta saan välittää sinusta siunaavaa kuvaa lähimmäisilleni.

Siunattua pääsiäistä,

Toivoo Hannu pastori

Joukosta jälkeen jäänyt

On kulunut muutama vuosi siitä, kun erään elokuisen illan hämärtyessä istuin neljän veljeni kanssa keskimmäisen veljemme kesämökin rannassa makkaraa paistaen.

Noin 30 metrin päässä rannasta ui Villihanhien parvi. Yhtäkkiä tuo rauhallisesti etenevän hanhiparven kärjessä oleva johtaja kiihdytti vauhtiaan ja koko muu joukko seurasi perässä kuin salaman iskusta. Voi sitä pauketta, joka syntyi kiihdytyksestä siipien lyödessä veden pintaan, saadessa ilmaa alleen ja lintujen sitten noustessa irti veden pinnasta.

Näinhän lentoon lähtö aina tapahtuukin, mutta kuvaan tilannetta siihen liittyvästä yksityiskohdasta johtuen. Nimittäin, kun lintujen parvi irrottautui veden pinnasta lentoon, niin yksi ei noussutkaan. Se, mitä sitten tapahtui, kosketti minua eniten. Yksi linnuista, joka olisi voinut lähteä muiden mukana, ’’löikin jarrut päälle’’ ja keskeytti alkaneen nousukiidon.

Vedessä oli nimittäin vielä yksi villihanhi, joka ei yrittänytkään muiden mukaan ja se oli jäänyt jo kymmeniä metrejä muista jälkeen jatkaen uintiaan vanhaan tahtiin.

Tuo ’’jarrut päälle’’ laittanut hanhi jäi paikalleen ja odotti kunnes jälkeenjäänyt lintu saavutti sen. Sitten nämä kaksi hanhea hiljalleen lipuivat eteenpäin ja häipyivät näköpiiristämme.

Tuskin veljeni edes tajusivat, mitä tuolla hetkellä sielussani tapahtui. Jos he eivät olisi olleet lähellä, olisin parahtanut itkuun.

Monet kysymykset nousivat sekunneissa mieleeni: Miksi tuo yksi ei päässyt muiden mukaan? Olivatko sen siivet vahingoittuneet? Vai oliko se niin heikko, ettei se pystynyt muiden vauhtiin eikä siksi katsonut voivansa edes yrittää päästä mukaan? Entä mikä vaikutti tuossa toisessa hanhessa, että se – vaikka olisi voinut lähteä ilmoihin –  keskeytti kiidon ja jäi odottamaan jälkeenjäänyttä? Mikä sai tuon toisen luontokappaleen toimimaan noin?

Tuo tapahtuma on jäänyt lähtemättömänä kuvana sieluni valokuva-arkistoon. Samalla se on yhä uudelleen ja uudelleen puhutellut minua ja siivittänyt ajatuksiani ihmisten elämänsisältöihin, joista jokainen kaikessa inhimillisyydessään on erilainen.

Kuinka monta kertomusta näkemäni vaikutuksesta onkaan noussut mieleeni Raamatun lehdiltä, sanan kohtia, joihin voin liittää näkemäni!

Senkö vuoksi Herra juuri tuon tilanteen saattoi eteeni, että se muistuttaisi minua, joka muille saarnaan, siitä elämäntodellisuudesta, joka monta kertaa vallitsee niin uskovien kuin ei uskovienkin elämässä.

Elämäntilanteet voivat lyhyessäkin ajassa muuttua jopa silmänräpäyksessä. Elämänsä parhaissa voimissa olevan ihmisen tila voi muuttua yhdessä hetkessä. Kovassa elämän oravanpyörässä juokseva ihminen pysäytetään ja hän putoaa voimansa menettäneenä sielun ahdistuksen laaksoihin. Tähän johtavia asioita voi olla kymmeniä.

Uskovien joukossa kaikki eivät jaksa marssia siinä tahdissa kuin monet muut, joilla ei ole harteillaan ’’siipirikkoisen taakkoja’’.

Voi kunpa saisimme Jeesuksen sydämen laadun, jotta osaisimme nähdä ihmiset niin kuin hän heidät näki! Kunpa osaisimme myös pysähtyä niiden rinnalle, jotka eivät kykene kuin laahustamaan – eivätkä aina edes sitä!

Jos kykenisimme näkemään asiat Jeesuksen silmin, voisimme kysyä sydämessämme tällaisen ’’jälkeenjääneen’’ kohdatessamme: ’’Mitä Jeesus tässä tilanteessa tekisi’’?

Uskon, että vastaus tulisi nopeammin kuin pyytäessämme esirukousta monissa hyvinkin pinnallisissa asioissa.

Uskon, että Herran omalla on edelleenkin mahdollisuus samaistua Kristuksen mielenlaatuun ja toimia niin, että ’’enkelit taivaassa iloitsevat’’. Tällöin lähimmäisemme saavat tuntea, että Jumala todella rakastaa heitä, kun he saavat kokea jonkun kulkevan rinnallaan lähimmäisen kautta.

Lopetan tämän paavalilaiseen ilmaisuun: ’’Eikö luontokin opeta?’’ Minulle se opetti.

Siunattua viikonloppua,

Hannu Grönroos

Minun tieni

On aina mielenkiintoista, kun kääntyy menneeseen ja alkaa tarkastella
niitä vuosi kymmeniä, jotka liittyvät siihen tieni kulkuun, jossa olen saanut
olla hengellisellä rintamalla palvelemassa elon Herraa.

Lähtö laukaus kokoaikaiseen työhön liittyy vuoteen 1975 jolloin vielä liike-
elämän palveluksessa olleena koin, että kutsu, jonka Herra oli sisimpääni
antanut, irtautumisesta maallisesta työstä alkoi polttaa niin, ettei siitä
mikä oli pidättänyt minua, ollut mitään jäljellä.

Niinpä juhannus 1975 oli se ajallinen ajan kohta, jolloin irtaannuin ja
ilmoitin silloiseen seurakuntaani, Porin Helluntaiseurakuntaan
päätöksestäni.

Kutsu alkoi polttaa

Uskoontulostani lähtien, joka tapahtui 1970, minua alkoi ”polttaa” tarve
saada olla mukana kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joita tuolloin
pidettiin.

Koska olin laulunlahjan omaava, niin minua pyydettiin kuoroon ja sen
myötä myös solistiksi.

Seurakuntaan kuuluneet, jo eläkkeellä olevat saarnaajat mielellään
pyysivät mukaansa Porin ympäristössä oleviin tilaisuuksiin. Niissä sain laulaa ja todistaa.

Niilo Ylivainio, Alpo Renko ja Iljannon veljekset

Tuohon aikaan Porissa vaikutti, myöhemmin Niilo Ylivainion työtoverina
tunnetuksi tullut julistaja Alpo Renko, joka mielellään otti minut ja myös
hengellisessä työssä mukana olleet Iljannon veljekset Maurin ja Ismon
mukaansa Pohjanmaalla pidettäviin tilaisuuksiin.

Erittäin paljon sain olla mukana myös Saarnaaja Vilho Salosensaaren
kanssa, lähinnä eripuolilla Satakuntaa pidetyissä tilaisuuksissa. Myös
vankila kokoukset kuuluivat tuolloin tehtävä kenttään.

Kauaa ei kulunut irtautumisestani ”kentälle”, kun alkusyksystä Kotkan
seurakunnan paimen otti yhteyttä ja kysyi mahdollisuuttani tulla hänelle
kaveriksi. Niinpä tuli muutto perheenä 1975 syksyllä Porista Kotkaan,
jossa alkoivat ”oppivuodet” seurakunta työhön kymenlaaksolaisessa
merenranta kaupungissa.

Tuohon aikaan saarnamiehet aika useasti vaihtoivat seurakuntaa ja niinpä
vajaan kolmenvuoden Kotkassa oloajan jälkeen tuli kysely Helsingin
Lähetysseurakunnasta. Lauri Kuitunen seurakunnan paimen tiedusteli
mahdollisuuttani tulla hänen kaverikseen.

Herätyksen aika Suomessa

Elettiin niin kutsuttua ”ylivainion” aikaa. Helsinki oli yksi Niilolle tärkeistä
kaupungeista, jossa hän mielellään vieraili.

Jotenkin vain minut hengessä irrotettiin Kotkasta ja ”viskattiin” hesaan.
Välittömästi aloitettiin suur-kokoukset Messukeskuksessa. Kansaa virtasi
kuulemaan Niiloa. 3000-4000 ihmistä oli joka tilaisuudessa.

Ihmisiä tuli uskoon sadoittain ja heitä kastettiin. Seurakunta kasvoi
kastettujen kautta kolmen vuoden aikana noin neljällä sadalla.
Parhaimmillaan oli kastettavina 24 ja kaste tapahtui Helsingin Saalemissa
ja se televisioitiin Ylen kautta koko suomeen. Toista vastaavaa tilaisuutta
tuskin vapaitten suuntien historiasta ihan lähimenneisyydestä löytyy.

Elettiin hengellisen liikehdinnän aikaa. Se aika tuli ja meni. Niilon
poismenon jälkeen 1981 ei vastaavaa liikehdintää ole ollut.

Kolme vuotta kesti tuo Helsingin työ jakso. Ensimmäisestä seurakunnasta
Porista, tuli yhteydenotto kuusi vuotta sieltä lähtemiseni jälkeen ja
tiedusteltiin mahdollisuuttani tulla heidän työyhteyteensä. Uskon
Jumalan johdatukseen, vaikka tässä tapauksessa myös inhimillinen puoli
oli varmaankin lisätekijä suostumukselleni luvata tulla pastoriksi.

Matka jatkuu

Ennen poislähtemistäni Porista 1975 olin tutustunut seurakunnan työhön
tulleeseen Veijo Pihlajaniemeen ja toinen seurakunnan työntekijä Mauri
Iljanto oli tuttu jo uskoontuloni hetkistä alkaen. Hänen kanssaan myös
aiemmin sain pitää monet kokoukset Porin ympäristö kylissä.

Alkoi seitsemän vuotta kestänyt työjakso seurakunnan keskellä. Vuotta
aiemmin uusi temppeli oli vihitty käyttöönsä ja toiminta oli vireää. Myös
1980 luku oli vielä hyvää herätyksen aikaa ja kastetilaisuuksia järjestimme
säännöllisesti. Myös suurtapahtumiin seurakunta panosti. Mm. Reinhart
Bonkke vieraili kaksi kertaa ja tilaisuudet olivat Porin jäähallissa.

1987 koin selvästi, kuinka motivaatio työhön alkoi irrottaa otettaan ja
ymmärsin, että saattaa tulla muutoksia elämääni. 1987 elokuussa
ollessani Billy Grahamin suurtapahtumassa Stadionilla Helsingissä, tapasin
henkilön, jota kunnioitin profeettana ja muutoinkin Jumalan palvelijana.
Hän ilmoitti minulle kohdatessamme, että Pyhä Henki ilmoitti hänelle,
että minä tulen Espooseen srk.n paimeneksi.

Tämä tapahtuikin keväällä 1988. Espoon seurakunta esitti minulle
pyynnön ja koska olin jo sisäisesti kokenut irottautumista Porista ja kun
vielä asuntommekin ostettiin, ilman että se oli missään
ilmoitusmyynnissä, niin koko perheenä muutimme Espooseen. Tuolloin
meitä oli jo nelihenkinen perhe.

Seurakunnalla ei ollut omaa rukoushuonetta, ainoastaan tontti
Olarinluomassa. Tilaisuuksia pidettiin eripuolilla Espoota. Sunnuntaisin
elokuvateatterissa, koulujen saleissa, kesäisin teltassa. Samalla aloitettiin
kirkon rakentaminen. Koko palvelustyöni aika oli rakentamisen aikaa.

Niinpä syksyllä 1990 uusi rakennus oli valmis ja vihittiin käyttöön.

Helluntaiherätyksessä on monia yhdistyksiä, jotka ovat syntyneet ja
toimivat niiden tarpeiden pohjalta, jotka ovat vuosikymmenien aikana
tulleet haasteina vastaa.

Yksi yhdistyksistä on Avainmedia, joka tuolloin 1990 kantoi nimeä Hyvän
Sanoman radio/tv. Olin kuulunut yhdistykseen vuodesta 1978 ja tunsin
sen toiminnan sisällön varsin hyvin.
Toiminta oli siinä pisteessä, että se tarvitsi toiminnanjohtajaa ja niinpä he
ottivat yhteyttä minuun tiedustellakseen mahdollisuuttani tulla tähän
tehtävään.
Espoon seurakunnan keskuuteen oli juuri tullut lähettiperhe kentältä ja
jotenkin koin, että tämä seurakunnan tilanne antaa mahdollisuuden heille
asettua työhön.

Kerroin vanhimmille kutsusta Hyvän Sanoman radioon. Toin myös
näkemykseni, kuinka lähettipariskunta jo pitkältä matkaa seurakunnalle
tuttuna voisi ottaa paimen kapulan käteensä.
Ilmoitin Hyvän Sanoma radion hallitukselle myönteisen kantani ottaa
vastuu vastaan.

Niinpä 1990 syksyllä aloitin toiminannanjohtajana yhdistyksessä. Elettiin
aikaa, jolloin entinen Neuvostoliitto oli avoin evankeliumille ja

”rautaportit” olivat kaatuneet. Radio-ohjelmia oli lähetetty maahan jo
vuosi kymmeniä ja nyt myös avautui televisio. Mm. lastenohjelma Super-
kirja saavutti suuren suosion ja sieltä tuli valtavat määrät lasten Raamattu
pyyntöjä. Hannu ja Laura Haukka johtivat slaavilaistyötä. Seitsemän
työvuoteni aikana syntyi myös arabi työ sekä kotimaan tv työ. Itse kuljin
eripuolilla suomea seurakunta vierailujen merkeissä kertomassa työstä ja
kiittämässä siitä tuesta, jota yhdistys oli saanut. Olen laskenut, että
seurakunta vierailuja noiden vuosien kertyi noin 500 koska kävin lähes
kaikissa seurakunnissa kaksikin kertaa.

Hyppään joidenkin asioiden ylitse ja kerron merkittävästä työstä, johon
minut kutsuttiin 1999. Nimittäin Patmos Lähetyssäätiöstä otettiin
yhteyttä ja tiedusteltiin mahdollisuuttani tulla työ yhteyteen. Kävin kovaa
sisäistä kamppailua asian suhteen, sillä samaan aikaan Espoon seurakunta
pyysi minua uudelleen pastorin toimeen. Vaaka kuitenkin kallistui
Patmoksen suuntaan ja niin alkoi 14 vuotta kestänyt työjakso säätiössä
aina eläköitymiseen asti.

Uudet tuulet

Jälkeiset vuodet osaltaan ovat olleet myös mielenkiintoisia
seurakuntavierailujen merkeissä eri puolille suomea.
Kesä 2022. Masalan ystävät kysyivät mahdollisuuttani tulla puhujaksi
elokuun telttajuhliin. Teltta oli pystytetty kylän keskustaan. Sain
viikonlopun ajan julistaa sanoin ja sävelin evankeliumia ja tutustua
paikkakunnan ihmisiin. Myös Kirkkonummen helluntaiseurakuntaan

kuuluvia oli kokouksissa ja muutamien kanssa sain myös keskustella.

Tästä lähti se prosessi liikkeelle, joka johti seurakunnan vanhinten
yhteyden ottoon ja kyselyyn mahdollisuudestani tulla työyhteyteen.

Asiaa loppusyksyn 2022 mietittyäni ja rukoiltuani koin, että haluan
osaltani olla rakentamassa työtä Kirkkonummella.
Niinpä maaliskuun 12 päivänä minut siunattiin uudessa kokoustilassa
seurakuntaan pastoriksi.

Tässä ”minun tietäni” nykyisyyteen. Tulevaisuus on Herran kädessä niin
kuin ovat olleet menneet vuosikymmenetkin.

Tämän kaiken kertomani lisäksi olen palvellut kristillisen terapiapalvelun
palvelustyössä koko sen toiminta sektorin ajan.

Lopuksi haluan Paavalin sanoilla toivottaa kaikille siunausta.

”Saakoon Isän Jumalan Rakkaus, Jeesuksen Kristuksen Armo ja Pyhän
Hengen osallisuus olla kaikkien teidän kanssanne.”


Hannu Grönroos

Oi katsohan lintua oksalla puun

Sain viettää jo viidennen kesälomajaksoni kesämökillämme Kouvolassa. Aiemmin olen kirjoittanut blogissani rammasta sorsasta, jolle annoimme nimeksi Saima.

Saima on ollut jo vuosia poissa tuttavapiiristämme, mutta Luoja on suonut uuden tuttavuuden. Se on pikkulintu, jolle emme ole vielä antaneet nimeä, sillä ystävyytemme on vasta kehittymisvaiheessa. Silti koen tarvetta kirjoittaa siitä. Tähän antaa minulle oikeutuksen itse Jeesus, joka kirjoitti varpusista.

Totean vain eläinmaailman arvokkuuden, loihan Jumala eläimet ennen ihmistä ja osaksi varmaan siksi, että Adam saisi yksinäisyyteensä jotain sisältöä. Alkukesästä istuessani pihakeinussa huomasin yhtäkkiä, että jotain tapahtui lähellä olevassa katajassa. Silloin sen näin. Pikkulintuhan siihen tupsahti. Linnun rinta oli keltainen väriltään. Lajia en tunnistanut, eikä vaimokaan, joka myöhemmin myös pääsi tuttavuuteen tuon linnun kanssa.

Aluksi ajattelin, että tämä oli sattumaa, mutta sitten tämä alkoi toistua. Viiden viikon aikana tuttavuutemme läheni. Tervehtimiskäynnit eivät jääneet vain linnun oleiluun katajapensaan oksilla, vaan muuttuivat läheisemmäksi linnun lentäessä viereeni noin metrin päähän keinuun selkänojalle. Siinä se katseli ja välillä suki itseään kuin minua ei olisi ollutkaan. Ihmettelin suuresti, miten luontokappale voi käyttäytyä noin pelkäämättä ja arkailematta.

Mielessäni mietin, olikohan tämä se, joka poikasena kurkki meitä pöntön reiästä ennen kotipesästään lähtöä, kun siinä vastapäätä istuimme terassillamme. Olisiko siitä jäänyt sen mieleen, ettei noita ihmisiä pidä pelätä. Mielikuvitukseni synnytti myös ajatuksen, että voisiko tämä olla enkeli, joka tuli tuomaan näin tervehdystä saarnamiehelle saarnan aiheita löytääkseen. No, joka tapauksessa tätä yhteydenpitoa kesti aina siihen saakka, kunnes lähdimme takaisin asuinpaikkakunnallemme.

Olo oli kuin Nooalla arkissa saadessaan siellä pitää kavereinaan Jumalan luotuja, elämään tarkoitettuja. Samassa arkissa kaikki sinne valitut pelastuivat tuholta. Muista, vain kahdeksan ihmistä pelastui, sekä luomakunnasta Jumalan valitsemat lajit. Tämä vain välitoteamuksena.

Minä heittäydyin lapsenmieliseksi ja aloin jutella sille. Tein niin kuin muinoin Augustinus, joka nähdessään pellon laidalla lintuparven alkoi jutella niille ja linnut kuuntelivat. Aika kummallista, eikös vaan.

Itsekin olen aivan äimissäni kaikesta tästä. Järkevää selitystä en ole tähän löytänyt, enkä sillä edes vaivaa itseäni. Joka tapauksessa käsittämätön juttu.

Eläimet ovat aina olleet minulle läheisiä, alkaen kissoista lapsuuden kodissani sekä lehmistä joilla oli äitini antamat kutsumanimet, jatkuen kahteen pieneen koiraan, joista toinen Hanna, on vielä ilahduttamassa perhekuntani elämää.

Olisiko eläimilläkin jokin vaisto siitä, miten niihin suhtaudumme ja voisiko Jumala joskus testata meidän asennettamme luomiinsa luontokappaleisiin? Seuraavan kerran kun menen mökille, odotan jälleen kuulevani tuon pienen naksutuksen, jolla se ääntelee ja tapaavani sen keinun selkänojalla. Miksi tämän kokemukseni sinulle kirjoitin? Siksi, että muistaisimme Nooan tavalla arvostaa sitä, mikä Jumalan on. Ps. 50:10. ”sillä minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat.”

Ps. lopuksi laitan ystäväni kirjeen, jonka sain luvan julkaista myös teille blogini lukijat. Roope tuli meille yli 13 vuotta sitten. Keskikokoinen 3,5v. villakoira löysi turvallisen kodin vasta kolmannesta perheestä. Ensin Roopea oli hakattu ja sitten hän joutui isomman koiran kanssa samaan perheeseen. Meillä hän sai neljän 5-12 vuotiaiden lasten lämmön ja rakkauden ja joiden kasvattajana ja sielunhoitajana Roope sai olla. Muutaman vuoden päästä hän hyppäsi minun syliini. Leaan Roope kiintyi ensin. Tänä kesänä Roopen voimat heikkenivät pikku hiljaa.

Eilen kaivoin Roopelle haudan takapihalle kauniin pensaan viereen. Se näkyy meidän ikkunaan. Aamulla hyvästelin Roopen, silitin hellästi pehmeää turkkia ja itkin. Roope nosti päänsä kopasta vielä kerran ja katsoi minuun ennen kuin lähdin parin päivän matkalle. Otin Roopesta viimeisen kuvan. Tänään iltapäivällä Roope nukkui pois turvallisesti Lean sylissä. Miten luontokappale voikin tuoda niin paljon hellyyttä ja iloa lapsille, murrosikäisille ja aikuisille! Meidän perheelle. Lepää Roope rauhassa. Emme unohda sinua koskaan. Meidän oma keskikokoinen villakoira! Rakas Roope!

Keväisin siunauksin

Hannu pastori

Yli-Vainio ja hengellisen herätyksen aika – entä nyt?

Elettiin 1970-luvun loppua, jolloin oli hengellisen herätyksen aika. Ollessani helluntaiherätyksen kesäjuhlassa Hämeenlinnassa 1977 olin majoittuneena saarnaystäväni Alpo Rengon kanssa eräiden uskonystävien kodissa. Alpo alkoi kertoa, kuinka Pohjanmaalla tapahtui ihmeellisiä asioita. Niilo Yli-Vainio, eläkkeellä oleva saarnaaja, oli ollut lepäilemässä Australiassa ja kokenut siellä Herran väkevän kosketuksen. Kun hän oli puhunut sikäläisessä suomalaisten helluntailaisten kokouksessa ja rukoillut heidän puolestaan, ihmisiä alkoi kaatuilla, täyttyä hengellä puhuen kielin ja parantuen.

Mies, joka oli omien sanojensa mukaan ’’valmis Härmän hautausmaalle’’, saikin kokea, kuinka eläkeläismies valjastettiin uuteen tehtävään. ’’Romusta’’ taottiin terävä sirppi, joka alkoi vaikuttaa Suomen elovainioilla. Tästä Alpo kertoi minulle, joka ihmetellen kuuntelin kaikkea, mitä Lapualla nyt aloitetuissa suurkokouksissa tapahtui. Olin ollut seitsemän vuotta uskossa enkä ollut siihen mennessä kuullut mitään vastaavaa hengelliseltä rintamalta. Vanhat saarnamiehetkin muistelivat vain ’’ Viipurin aikoja’’ ennen sotaa, jolloin tuossa kaupungissa oli ollut voimakasta herätystä, mutta vuosikymmeniin ei ollut ’’hengellisessä metsässä’’ liikahtanut lehtikään. Ja nyt suorastaan repesi! Alpo oli tuolloin Vaasan seurakunnan pastorina (tuohon aikaan seurakunnan työntekijöitä kutsuttiin saarnaajiksi. Vasta myöhemmin alettiin käyttää pastori-titteliä.)

Kansa odotti tuossa Hämeenlinnan suurjuhlassa, tulisiko Yli-Vainio juhlille mukaan niin kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut tasavertaisena saarnamiehenä mukana muiden joukossa. Mutta eipä Niiloa näkynyt. Lapualla kokoukset jatkuivat ja saivat liikkeelle yhä suuremmat joukot. Tilausbussit toivat kokouksiin väkeä eri puolelta Suomea. Myös muista kirkoista tuli ihmisiä mukaan, jopa pappiskaartia.  Olipa eräässä kokouksessa luterilaista kirkkoa epävirallisesti edustamassa jopa piispa. Yhtäkkiä miehestä, joka odotti, että Herra kutsuu pian luokseen iankaikkisuuteen, tulikin ’’julkkis’’, niin että myös siihen asti hengellisistä asioista piittaamattomat alkoivat tulla kokouksiin katsomaan, kuinka ihmisiä kaatuu tai ’’lentää’’ niin kuin itse Niilo kirjoitti.

Niilo koki tarvitsevansa itselleen myös työtoverin, koska koki, ettei yksin kyennyt suorittamaan tätä voimille käyvää tehtävää, joka saarnaamisen lisäksi käsitti myös tuhansien ihmisten puolesta rukoilemista ns. jälkikokouksessa. Niinpä hän kutsui Alpo Rengon työhön kanssaan ja Alpohan lähti. Ystäväni, joka muutamaa kuukautta aiemmin oli tästä herätyksestä kertonut, tempaistiin mukaan toimintaan ja siihen päättyikin Alpon työ Vaasan helluntaiseurakunnassa.

Se, miksi tästä kirjoitan, johtuu siitä , että 1978 muutin Kotkan seurakuntatyöstä Helsingin Lähetysseurakunnan palvelukseen seurakunnan johtajan Lauri Kuitusen työtoveriksi.’

Lauri näki otollisen hetken koittaneen lähteä liikkeelle oman seurakunnan seinien ulkopuolelle evankelioimaan ja järjestämään kokouksia suurhalleihin. Niilo Yli-Vainion vanhana tuttuna hän sopi Niilon kanssa kokouksia Helsingin Messukeskukseen. Juuri tästä  tilanteesta alkoi työni seurakunnassa, sillä vain kaksi viikkoa Kotkasta muuton jälkeen meillä oli jo ensimmäinen tilaisuus Messukeskuksen ’’Kekkoshallissa’’, johon mahtui yli 4000 ihmistä.

Lauri Kuitunen, joka oli luita ja ytimiä myöden evankelista ja janosi voittaa sieluja Jeesukselle, organisoi koko 500-päisen seurakunnan jakamaan kutsuja tilaisuuteen eri kaupunginosissa. Ja kuinka heitä tulikaan! Ennen ovien avautumista oli sisäänpääsyä odottamassa jonossa satoja ihmisiä ja kun kokous alkoi, oli hallissa yli 4000 sanankuulijaa. Voi sitä Pyhän Hengen voitelua, mikä Niilolla oli! Se Niilo, josta olin kuullut ’’helvettisaarnaajana’’, eli julistajana, joka julisti helvetin niin kuumaksi, että siellä kärventyvät kaikki uskosta osattomat ja joka oli pelottanut monet ’’karkuun’’ näitä lieskoja, puhui niin rakkaudellisesti ja armahtavasti, etten tunnistanut miestä lainkaan samaksi, josta olin kuullut puhuttavan ’’tulikivenkatkuisena’’ saarnamiehenä.

Tällöin pääsin mukaan liikehdintään, jota voin täydellä syyllä nimittää herätykseksi. Heräämistä tapahtui monella rintamalla. Ensin heräsi media, joka tv-ohjelman kautta toi toiminnan tunnetuksi. Samaan aikaan monet lehdet kirjoittivat Niilon toiminnasta. Niilo sai jopa oman palstan eräässä ei-hengellisessä lehdessä, jossa hän vastaili ihmisten esittämiin kysymyksiin. Mutta mikä suurinta: monet Herran seuraamisesta luopuneet, uskossaan kylmenneet kristityt heräsivät ja uudistuivat uskossaan. Ja mikä ihaninta: monet tuhannet ja sanon tämän liioittelematta, tulivat elävään uskoon.

Seurakunnassa, jota palvelin kolmen vuoden ajan, jäsenmäärä kasvoi viidelläsadalla. Heistä lähes 400 oli tullut uskoon juuri edellä mainituissa tilaisuuksissa. Se oli kokonaisvaltaista herätystä.

Kysyn tänä päivänä, kun tuosta ajasta on kulunut yli 30 vuotta:

Voisiko meidän pieni kansamme vielä saada Jumalalta armon kokea jotakin vastaavaa? Evankelistana vastaan: Kyllä voi! Jos uskomme, että Jumala voi herätyksen antaa, on aiheellista kysyä, miksi herätyksen rintamalla on niin hiljaista. On aiheellista kysyä itseltämme ja myös toisiltammekin, onko meidän polkumme rukousalttarille niin ruohottunut, että Jumala ei yksinkertaisesti voi langettaa tultansa alttarille, ellei tapaa sieltä sydämiä, jotka odottavat hänen ilmestymistään.

Tuota ’’Yli-Vainion aikaa’’ edelsi tietty hengellinen paikalleen jähmettyminen, joka saattoi monet rukoilemaan ja pyytämään Herran ilmestymistä. Ja armossaan hän armahti. Kysyn itseltäni ja sinulta: Löytyykö Suomen Siionista vielä niitä, jotka uskovat herätykseen? Ja olemmeko valmiit maksamaan hintaa siitä, että he vetävät Jumalan tulet alas rukousalttariltaan.

Aikamme kristillisyys tarjoaa tehokeinoja, draamaa, värivaloja, koneiden synnyttämää savua ja ties mitä muita menetelmiä, mutta me joudumme toteamaan niin kuin Elian päivinä, että ’’Herra ei ollut siinä mukana’’.

Kun uskovaisen osuudesta puhun, en itse usko mihinkään muuhun kuin siihen, että vilpittömästi nöyrrymme Herran edessä ja asetamme tärkeimmäksi asiaksi oman elämämme hengellisen rakentamisen, jonka lähtökohta on valvominen. Jokainen tykönänsä miettiköön, mitä valvominen käytännössä tarkoittaa. Jumala näkee totisen kilvoittelijan sydämen rukoukseen ja vastaa ajallaan. Mitä enemmän kilvoittelijoita löytyy, sitä enemmän täyttyy rukouksen malja Herran edessä ja sen siunaus Jeesuksen rukoukseen liitettynä vuodatetaan herätyksen henkenä maan päälle!

’’Syyssateen nyt jo aika on, kaikki maa kasteen saakohon. Kypsymistään huokaa viljavainiot, syyssateet raikkaat tulkohot.’’

Keväisin terveisin,

Hannu pastori