Elettiin 1970-luvun loppua, jolloin oli hengellisen herätyksen aika. Ollessani helluntaiherätyksen kesäjuhlassa Hämeenlinnassa 1977 olin majoittuneena saarnaystäväni Alpo Rengon kanssa eräiden uskonystävien kodissa. Alpo alkoi kertoa, kuinka Pohjanmaalla tapahtui ihmeellisiä asioita. Niilo Yli-Vainio, eläkkeellä oleva saarnaaja, oli ollut lepäilemässä Australiassa ja kokenut siellä Herran väkevän kosketuksen. Kun hän oli puhunut sikäläisessä suomalaisten helluntailaisten kokouksessa ja rukoillut heidän puolestaan, ihmisiä alkoi kaatuilla, täyttyä hengellä puhuen kielin ja parantuen.
Mies, joka oli omien sanojensa mukaan ’’valmis Härmän hautausmaalle’’, saikin kokea, kuinka eläkeläismies valjastettiin uuteen tehtävään. ’’Romusta’’ taottiin terävä sirppi, joka alkoi vaikuttaa Suomen elovainioilla. Tästä Alpo kertoi minulle, joka ihmetellen kuuntelin kaikkea, mitä Lapualla nyt aloitetuissa suurkokouksissa tapahtui. Olin ollut seitsemän vuotta uskossa enkä ollut siihen mennessä kuullut mitään vastaavaa hengelliseltä rintamalta. Vanhat saarnamiehetkin muistelivat vain ’’ Viipurin aikoja’’ ennen sotaa, jolloin tuossa kaupungissa oli ollut voimakasta herätystä, mutta vuosikymmeniin ei ollut ’’hengellisessä metsässä’’ liikahtanut lehtikään. Ja nyt suorastaan repesi! Alpo oli tuolloin Vaasan seurakunnan pastorina (tuohon aikaan seurakunnan työntekijöitä kutsuttiin saarnaajiksi. Vasta myöhemmin alettiin käyttää pastori-titteliä.)
Kansa odotti tuossa Hämeenlinnan suurjuhlassa, tulisiko Yli-Vainio juhlille mukaan niin kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut tasavertaisena saarnamiehenä mukana muiden joukossa. Mutta eipä Niiloa näkynyt. Lapualla kokoukset jatkuivat ja saivat liikkeelle yhä suuremmat joukot. Tilausbussit toivat kokouksiin väkeä eri puolelta Suomea. Myös muista kirkoista tuli ihmisiä mukaan, jopa pappiskaartia. Olipa eräässä kokouksessa luterilaista kirkkoa epävirallisesti edustamassa jopa piispa. Yhtäkkiä miehestä, joka odotti, että Herra kutsuu pian luokseen iankaikkisuuteen, tulikin ’’julkkis’’, niin että myös siihen asti hengellisistä asioista piittaamattomat alkoivat tulla kokouksiin katsomaan, kuinka ihmisiä kaatuu tai ’’lentää’’ niin kuin itse Niilo kirjoitti.
Niilo koki tarvitsevansa itselleen myös työtoverin, koska koki, ettei yksin kyennyt suorittamaan tätä voimille käyvää tehtävää, joka saarnaamisen lisäksi käsitti myös tuhansien ihmisten puolesta rukoilemista ns. jälkikokouksessa. Niinpä hän kutsui Alpo Rengon työhön kanssaan ja Alpohan lähti. Ystäväni, joka muutamaa kuukautta aiemmin oli tästä herätyksestä kertonut, tempaistiin mukaan toimintaan ja siihen päättyikin Alpon työ Vaasan helluntaiseurakunnassa.
Se, miksi tästä kirjoitan, johtuu siitä , että 1978 muutin Kotkan seurakuntatyöstä Helsingin Lähetysseurakunnan palvelukseen seurakunnan johtajan Lauri Kuitusen työtoveriksi.’
Lauri näki otollisen hetken koittaneen lähteä liikkeelle oman seurakunnan seinien ulkopuolelle evankelioimaan ja järjestämään kokouksia suurhalleihin. Niilo Yli-Vainion vanhana tuttuna hän sopi Niilon kanssa kokouksia Helsingin Messukeskukseen. Juuri tästä tilanteesta alkoi työni seurakunnassa, sillä vain kaksi viikkoa Kotkasta muuton jälkeen meillä oli jo ensimmäinen tilaisuus Messukeskuksen ’’Kekkoshallissa’’, johon mahtui yli 4000 ihmistä.
Lauri Kuitunen, joka oli luita ja ytimiä myöden evankelista ja janosi voittaa sieluja Jeesukselle, organisoi koko 500-päisen seurakunnan jakamaan kutsuja tilaisuuteen eri kaupunginosissa. Ja kuinka heitä tulikaan! Ennen ovien avautumista oli sisäänpääsyä odottamassa jonossa satoja ihmisiä ja kun kokous alkoi, oli hallissa yli 4000 sanankuulijaa. Voi sitä Pyhän Hengen voitelua, mikä Niilolla oli! Se Niilo, josta olin kuullut ’’helvettisaarnaajana’’, eli julistajana, joka julisti helvetin niin kuumaksi, että siellä kärventyvät kaikki uskosta osattomat ja joka oli pelottanut monet ’’karkuun’’ näitä lieskoja, puhui niin rakkaudellisesti ja armahtavasti, etten tunnistanut miestä lainkaan samaksi, josta olin kuullut puhuttavan ’’tulikivenkatkuisena’’ saarnamiehenä.
Tällöin pääsin mukaan liikehdintään, jota voin täydellä syyllä nimittää herätykseksi. Heräämistä tapahtui monella rintamalla. Ensin heräsi media, joka tv-ohjelman kautta toi toiminnan tunnetuksi. Samaan aikaan monet lehdet kirjoittivat Niilon toiminnasta. Niilo sai jopa oman palstan eräässä ei-hengellisessä lehdessä, jossa hän vastaili ihmisten esittämiin kysymyksiin. Mutta mikä suurinta: monet Herran seuraamisesta luopuneet, uskossaan kylmenneet kristityt heräsivät ja uudistuivat uskossaan. Ja mikä ihaninta: monet tuhannet ja sanon tämän liioittelematta, tulivat elävään uskoon.
Seurakunnassa, jota palvelin kolmen vuoden ajan, jäsenmäärä kasvoi viidelläsadalla. Heistä lähes 400 oli tullut uskoon juuri edellä mainituissa tilaisuuksissa. Se oli kokonaisvaltaista herätystä.
Kysyn tänä päivänä, kun tuosta ajasta on kulunut yli 30 vuotta:
Voisiko meidän pieni kansamme vielä saada Jumalalta armon kokea jotakin vastaavaa? Evankelistana vastaan: Kyllä voi! Jos uskomme, että Jumala voi herätyksen antaa, on aiheellista kysyä, miksi herätyksen rintamalla on niin hiljaista. On aiheellista kysyä itseltämme ja myös toisiltammekin, onko meidän polkumme rukousalttarille niin ruohottunut, että Jumala ei yksinkertaisesti voi langettaa tultansa alttarille, ellei tapaa sieltä sydämiä, jotka odottavat hänen ilmestymistään.
Tuota ’’Yli-Vainion aikaa’’ edelsi tietty hengellinen paikalleen jähmettyminen, joka saattoi monet rukoilemaan ja pyytämään Herran ilmestymistä. Ja armossaan hän armahti. Kysyn itseltäni ja sinulta: Löytyykö Suomen Siionista vielä niitä, jotka uskovat herätykseen? Ja olemmeko valmiit maksamaan hintaa siitä, että he vetävät Jumalan tulet alas rukousalttariltaan.
Aikamme kristillisyys tarjoaa tehokeinoja, draamaa, värivaloja, koneiden synnyttämää savua ja ties mitä muita menetelmiä, mutta me joudumme toteamaan niin kuin Elian päivinä, että ’’Herra ei ollut siinä mukana’’.
Kun uskovaisen osuudesta puhun, en itse usko mihinkään muuhun kuin siihen, että vilpittömästi nöyrrymme Herran edessä ja asetamme tärkeimmäksi asiaksi oman elämämme hengellisen rakentamisen, jonka lähtökohta on valvominen. Jokainen tykönänsä miettiköön, mitä valvominen käytännössä tarkoittaa. Jumala näkee totisen kilvoittelijan sydämen rukoukseen ja vastaa ajallaan. Mitä enemmän kilvoittelijoita löytyy, sitä enemmän täyttyy rukouksen malja Herran edessä ja sen siunaus Jeesuksen rukoukseen liitettynä vuodatetaan herätyksen henkenä maan päälle!
’’Syyssateen nyt jo aika on, kaikki maa kasteen saakohon. Kypsymistään huokaa viljavainiot, syyssateet raikkaat tulkohot.’’
Keväisin terveisin,
Hannu pastori
