On kulunut muutama vuosi siitä, kun erään elokuisen illan hämärtyessä istuin neljän veljeni kanssa keskimmäisen veljemme kesämökin rannassa makkaraa paistaen.
Noin 30 metrin päässä rannasta ui Villihanhien parvi. Yhtäkkiä tuo rauhallisesti etenevän hanhiparven kärjessä oleva johtaja kiihdytti vauhtiaan ja koko muu joukko seurasi perässä kuin salaman iskusta. Voi sitä pauketta, joka syntyi kiihdytyksestä siipien lyödessä veden pintaan, saadessa ilmaa alleen ja lintujen sitten noustessa irti veden pinnasta.
Näinhän lentoon lähtö aina tapahtuukin, mutta kuvaan tilannetta siihen liittyvästä yksityiskohdasta johtuen. Nimittäin, kun lintujen parvi irrottautui veden pinnasta lentoon, niin yksi ei noussutkaan. Se, mitä sitten tapahtui, kosketti minua eniten. Yksi linnuista, joka olisi voinut lähteä muiden mukana, ’’löikin jarrut päälle’’ ja keskeytti alkaneen nousukiidon.
Vedessä oli nimittäin vielä yksi villihanhi, joka ei yrittänytkään muiden mukaan ja se oli jäänyt jo kymmeniä metrejä muista jälkeen jatkaen uintiaan vanhaan tahtiin.
Tuo ’’jarrut päälle’’ laittanut hanhi jäi paikalleen ja odotti kunnes jälkeenjäänyt lintu saavutti sen. Sitten nämä kaksi hanhea hiljalleen lipuivat eteenpäin ja häipyivät näköpiiristämme.
Tuskin veljeni edes tajusivat, mitä tuolla hetkellä sielussani tapahtui. Jos he eivät olisi olleet lähellä, olisin parahtanut itkuun.
Monet kysymykset nousivat sekunneissa mieleeni: Miksi tuo yksi ei päässyt muiden mukaan? Olivatko sen siivet vahingoittuneet? Vai oliko se niin heikko, ettei se pystynyt muiden vauhtiin eikä siksi katsonut voivansa edes yrittää päästä mukaan? Entä mikä vaikutti tuossa toisessa hanhessa, että se – vaikka olisi voinut lähteä ilmoihin – keskeytti kiidon ja jäi odottamaan jälkeenjäänyttä? Mikä sai tuon toisen luontokappaleen toimimaan noin?
Tuo tapahtuma on jäänyt lähtemättömänä kuvana sieluni valokuva-arkistoon. Samalla se on yhä uudelleen ja uudelleen puhutellut minua ja siivittänyt ajatuksiani ihmisten elämänsisältöihin, joista jokainen kaikessa inhimillisyydessään on erilainen.
Kuinka monta kertomusta näkemäni vaikutuksesta onkaan noussut mieleeni Raamatun lehdiltä, sanan kohtia, joihin voin liittää näkemäni!
Senkö vuoksi Herra juuri tuon tilanteen saattoi eteeni, että se muistuttaisi minua, joka muille saarnaan, siitä elämäntodellisuudesta, joka monta kertaa vallitsee niin uskovien kuin ei uskovienkin elämässä.
Elämäntilanteet voivat lyhyessäkin ajassa muuttua jopa silmänräpäyksessä. Elämänsä parhaissa voimissa olevan ihmisen tila voi muuttua yhdessä hetkessä. Kovassa elämän oravanpyörässä juokseva ihminen pysäytetään ja hän putoaa voimansa menettäneenä sielun ahdistuksen laaksoihin. Tähän johtavia asioita voi olla kymmeniä.
Uskovien joukossa kaikki eivät jaksa marssia siinä tahdissa kuin monet muut, joilla ei ole harteillaan ’’siipirikkoisen taakkoja’’.
Voi kunpa saisimme Jeesuksen sydämen laadun, jotta osaisimme nähdä ihmiset niin kuin hän heidät näki! Kunpa osaisimme myös pysähtyä niiden rinnalle, jotka eivät kykene kuin laahustamaan – eivätkä aina edes sitä!
Jos kykenisimme näkemään asiat Jeesuksen silmin, voisimme kysyä sydämessämme tällaisen ’’jälkeenjääneen’’ kohdatessamme: ’’Mitä Jeesus tässä tilanteessa tekisi’’?
Uskon, että vastaus tulisi nopeammin kuin pyytäessämme esirukousta monissa hyvinkin pinnallisissa asioissa.
Uskon, että Herran omalla on edelleenkin mahdollisuus samaistua Kristuksen mielenlaatuun ja toimia niin, että ’’enkelit taivaassa iloitsevat’’. Tällöin lähimmäisemme saavat tuntea, että Jumala todella rakastaa heitä, kun he saavat kokea jonkun kulkevan rinnallaan lähimmäisen kautta.
Lopetan tämän paavalilaiseen ilmaisuun: ’’Eikö luontokin opeta?’’ Minulle se opetti.
Siunattua viikonloppua,
Hannu Grönroos
