Sain viettää jo viidennen kesälomajaksoni kesämökillämme Kouvolassa. Aiemmin olen kirjoittanut blogissani rammasta sorsasta, jolle annoimme nimeksi Saima.
Saima on ollut jo vuosia poissa tuttavapiiristämme, mutta Luoja on suonut uuden tuttavuuden. Se on pikkulintu, jolle emme ole vielä antaneet nimeä, sillä ystävyytemme on vasta kehittymisvaiheessa. Silti koen tarvetta kirjoittaa siitä. Tähän antaa minulle oikeutuksen itse Jeesus, joka kirjoitti varpusista.
Totean vain eläinmaailman arvokkuuden, loihan Jumala eläimet ennen ihmistä ja osaksi varmaan siksi, että Adam saisi yksinäisyyteensä jotain sisältöä. Alkukesästä istuessani pihakeinussa huomasin yhtäkkiä, että jotain tapahtui lähellä olevassa katajassa. Silloin sen näin. Pikkulintuhan siihen tupsahti. Linnun rinta oli keltainen väriltään. Lajia en tunnistanut, eikä vaimokaan, joka myöhemmin myös pääsi tuttavuuteen tuon linnun kanssa.
Aluksi ajattelin, että tämä oli sattumaa, mutta sitten tämä alkoi toistua. Viiden viikon aikana tuttavuutemme läheni. Tervehtimiskäynnit eivät jääneet vain linnun oleiluun katajapensaan oksilla, vaan muuttuivat läheisemmäksi linnun lentäessä viereeni noin metrin päähän keinuun selkänojalle. Siinä se katseli ja välillä suki itseään kuin minua ei olisi ollutkaan. Ihmettelin suuresti, miten luontokappale voi käyttäytyä noin pelkäämättä ja arkailematta.
Mielessäni mietin, olikohan tämä se, joka poikasena kurkki meitä pöntön reiästä ennen kotipesästään lähtöä, kun siinä vastapäätä istuimme terassillamme. Olisiko siitä jäänyt sen mieleen, ettei noita ihmisiä pidä pelätä. Mielikuvitukseni synnytti myös ajatuksen, että voisiko tämä olla enkeli, joka tuli tuomaan näin tervehdystä saarnamiehelle saarnan aiheita löytääkseen. No, joka tapauksessa tätä yhteydenpitoa kesti aina siihen saakka, kunnes lähdimme takaisin asuinpaikkakunnallemme.
Olo oli kuin Nooalla arkissa saadessaan siellä pitää kavereinaan Jumalan luotuja, elämään tarkoitettuja. Samassa arkissa kaikki sinne valitut pelastuivat tuholta. Muista, vain kahdeksan ihmistä pelastui, sekä luomakunnasta Jumalan valitsemat lajit. Tämä vain välitoteamuksena.
Minä heittäydyin lapsenmieliseksi ja aloin jutella sille. Tein niin kuin muinoin Augustinus, joka nähdessään pellon laidalla lintuparven alkoi jutella niille ja linnut kuuntelivat. Aika kummallista, eikös vaan.
Itsekin olen aivan äimissäni kaikesta tästä. Järkevää selitystä en ole tähän löytänyt, enkä sillä edes vaivaa itseäni. Joka tapauksessa käsittämätön juttu.
Eläimet ovat aina olleet minulle läheisiä, alkaen kissoista lapsuuden kodissani sekä lehmistä joilla oli äitini antamat kutsumanimet, jatkuen kahteen pieneen koiraan, joista toinen Hanna, on vielä ilahduttamassa perhekuntani elämää.
Olisiko eläimilläkin jokin vaisto siitä, miten niihin suhtaudumme ja voisiko Jumala joskus testata meidän asennettamme luomiinsa luontokappaleisiin? Seuraavan kerran kun menen mökille, odotan jälleen kuulevani tuon pienen naksutuksen, jolla se ääntelee ja tapaavani sen keinun selkänojalla. Miksi tämän kokemukseni sinulle kirjoitin? Siksi, että muistaisimme Nooan tavalla arvostaa sitä, mikä Jumalan on. Ps. 50:10. ”sillä minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat.”
Ps. lopuksi laitan ystäväni kirjeen, jonka sain luvan julkaista myös teille blogini lukijat. Roope tuli meille yli 13 vuotta sitten. Keskikokoinen 3,5v. villakoira löysi turvallisen kodin vasta kolmannesta perheestä. Ensin Roopea oli hakattu ja sitten hän joutui isomman koiran kanssa samaan perheeseen. Meillä hän sai neljän 5-12 vuotiaiden lasten lämmön ja rakkauden ja joiden kasvattajana ja sielunhoitajana Roope sai olla. Muutaman vuoden päästä hän hyppäsi minun syliini. Leaan Roope kiintyi ensin. Tänä kesänä Roopen voimat heikkenivät pikku hiljaa.
Eilen kaivoin Roopelle haudan takapihalle kauniin pensaan viereen. Se näkyy meidän ikkunaan. Aamulla hyvästelin Roopen, silitin hellästi pehmeää turkkia ja itkin. Roope nosti päänsä kopasta vielä kerran ja katsoi minuun ennen kuin lähdin parin päivän matkalle. Otin Roopesta viimeisen kuvan. Tänään iltapäivällä Roope nukkui pois turvallisesti Lean sylissä. Miten luontokappale voikin tuoda niin paljon hellyyttä ja iloa lapsille, murrosikäisille ja aikuisille! Meidän perheelle. Lepää Roope rauhassa. Emme unohda sinua koskaan. Meidän oma keskikokoinen villakoira! Rakas Roope!
Keväisin siunauksin
Hannu pastori
